Merjan blogi

Olihan vaalit! Suomen kansa on äänestänyt uuden presidentin ja hyvä niin. Sauli Niinistön saamaa äänimäärää innokkaimmat kannattajat odottivat kuusi vuotta ja pitkä odotus toi heille makoisan palkinnon. Niinistön kampanja taisi alkaa melkein päivälleen kuusi vuotta sitten käsisuudelmalla, kun Niinistö onnitteli silloista voittajaansa Tarja Halosta.
Yllätys taisi loppujen lopuksi monelle olla se, että Niinistön haastaja löytyi vihreiden listalta. Pieni puolue, joka jakaa mielipiteitä rajusti, otti ja näytti meille kaikille, miten rakennetaan vaalikampanja, joka yhdistää ihmiset puoluekantaa katsomatta.
Meillä demareilla on takana jälleen kerran hävityt vaalit. Ja tällä kertaa tappion kääntäminen jollain tavoin myönteiseksi asiaksi alkaa olla jo haasteellista. Ehkä onkin aika myöntää meidän olleen väärässä. Ehdokkaamme ei saanut edes omiamme kampanjoimaan, saatika uurnille saakka äänestämään SDP:n ehdokasta.
Demareiden tappiota on selitelty monella tavalla. Totta varmasti on, että presidentinvaali on ennenkaikkea henkilövaali ja ihmiset valitsevat presidentiksi siihen virkaan sopivan ihmisen, ei sopivaa puoluetaustaa. Ja totta varmaan on, että SDP:n kampanja alkoi liian myöhään. Kampanja ei tavoittanut äänestäjiä, jotka janosivat keskusteluja, ehdokkaan tapaamista ja hengen nostattamista. Viestintäalan ammattilainen, Jussi Lähde, (joka muistetaan mm Martti Ahtisaaren vaalikampanjan viestintätuottajana) arvioi demareiden olevan tilanteessa, jossa kritiikkiä omille ei enää osata antaa. Ilman kritiikiä on mahdotonta kehittyä ja tämä saattaa pahimmassa tapauksessa tarkoittaa, että olemme sokeutumassa emmekä suostu näkemään ympärillä tapahtuvaa muutosta. Jees-miehet ympäröivät meitä, emmekä kuule heidän yli. Jäsenistämme vain reilu puolet, 58,05%, äänesti jäsenvaalissa, jossa valittiin SDP:n presidenttiehdokasta. Siis jo lähtötilanne oli se, että lähes puolet demareista ei halunnut ottaa kantaa siihen, kuka on SDP:n presidettiehdokas!
Itsestäänselviä vaalituloksia ei ole olemassa. Vaalit kuin vaalit, niiden eteen pitää tehdä hartivoimin töitä ja töitä pitää tehdä yhdessä. Haaviston kampanja oli upea osoitus siitä, miten ihmiset puoluetaustasta, sosiaalisesta asemasta tai sukupolvesta huolimatta taistelevat hyväksi katsomansa ehdokkaan puolesta. Tarja Halosen kampanjat olivat myös upeita kansanliikkeitä, joten kyllä mekin olemme osanneet kampanjoida loistavan ehdokkaan puolesta, sitä ei sovi unohtaa.
Nyt on aika onnitella uutta presidenttiä, vetää hetki henkeä ja alkaa valmistautumaan syksyn kunnallisvaaleihin. Tulevan kesän puoluekokous antaa meille hyvän tilaisuuden kerätä voimaa yhdessä, tehdä hyviä päätöksiä ja lähteä rinta rottingilla kohti syksyä.

Alkaa olla taas se aika kalentereissa, jolloin erilaiset tukiryhmät ja kampanjakokoonpanot iskevät viisaat päänsä yhteen. Äänestäjiä pitäisi tavoittaa ja vakuuttaa. Pitäisikö jakaa rintamerkkiä, postikorttia vai kenties kauppakassia? Jollain keinolla äänestäjät pitäisi saada vakuutettua, että huhtikuussa ääni kannattaa antaa demariehdokkaalle.

Puolueessa on mietitty uusia keinoja tavoittaa äänestäjiä. Soppatykkejäkin varmaan vielä tarvitaan, mutta niiden avulla uusien äänestäjien tavoittaminen taitaa olla melko epätoivoista. Hernesopan äärelle kerääntyy yleensä joukko perusdemareita toisiaan tapaamaan ja kehumaan omaa ehdokastaan. Arvokasta ja hienoa työtä tietysti sekin.

Uudeksi tavaksi tavoittaa äänestäjiä, puolue ehdottaa rohkeaa tapaa mennä etsimään ja tapaamaan äänestäjiä heidän koteihinsa. Ruusun kanssa ovikelloa soittamaan ja puhumaan politiikkaa.
Hieman vierastan ajatusta siitä, että kutsumatta kotiini tultaisiin kauppaamaan politiikkaa. Väistämättä mieleen tulee uskonnon kauppaaminen ja Jehovan todistajat, eikä tämä ajatus minua kovasti innosta.. Mutta varmasti on niitä ihmisiä, jotka ilahtuvat siitä, että joku soittaa heidän ovikelloaan ja haluaa puhua.

Politiikan markkinoinnissa pitäisi aina muistaa, että vaikka puheet ja puhuminen on tärkeää ja hyvä tapa vaikuttaa, saattaa kuitenkin olla, että vielä tärkeämpää on kuunteleminen. Kun ihmiselle tulee sellainen olo, että tuo kiireinen ja tärkeää työtä tekevä kansanedustaja tai ehdokas kuunteli ja kuuli minua, saattaa se olla ratkaiseva asia äänestyspäätöstä tehdessä. Ratkaisevampi kuin vaalilupaukset tai uudenlaisen veropolitiikan esittely.

Ehkä sen ruusun kanssa ovikelloa soittaessa ei kannattaisikaan mennä puhumaan, vaan mennä kuuntelemaan.

Kansanedustajat joutuvat käsittelemään isoja ja vaikeita asioita. Valtiontalouden kurja tilanne tai bruttokansantuotteen määrä ovat arkisesta näkökulmasta todella kaukaisia asioita kun ensin pitää ratkaista, miten lapsen saa kuljetettua lumimyräkässä päivähoitoon. Tai riittävätkö rahat kuun loppuun, missä kaupassa se kahvi oli tarjouksessa ja kuinka monta vaippaa vanhus saa käyttää vuorokaudessa? Kaikkiin näihin arjen kysymyksiin voi vastauksen löytää valtiontaloudesta tai bruttokansantuotteesta. Mutta aina ei edes vastauksia tarvita. Usein tarpeellinen vastaus on se, että kuuntelee . ”Sainpas sanottua” on monelle ihmiselle tähtihetki. Myös se, että kansanedustaja tai ehdokas puhuu samaa ”kieltä”äänestäjän kanssa ja on ”ihan-tavallinen-ihminen” merkitsee äänestyspäätöstä tehdessä paljon.

Uskon, että me löydämme keinot tavoittaa äänestäjät. Viesti ja sanoma meillä on niin hyvä, että sitä ei tarvitse korjailla ja muutella. Ja kun me maltamme kuunnella, me löydämme ne tarvittavat äänestäjät.